Olin nelivuotiaana huumaavan rakastunut Elvikseen. Kuvittelin tosissani, että “Little Sister(siirryt toiseen palveluun)” -kappaleessaan hän laulaa minulle, sillä olen pikkusisko. Muserruin, kun minulle kerrottiin, että laulaja oli aikapäivää sitten kuollut. No, elviksenkaipuuta helpottivat muut samanaikaiset rakkaudenkohteet: He-Man, Lepakkomies, McGyver, David Bowie Labyrintti -elokuvan peikkokuninkaana, sekä naapurin Sami. Nämä olivat suhteettoman paljon ajatuksissani, jotka harhailivat kuvitelmiin siitä, miten hyvältä tuntuisi saada heiltä huomiota. Samin kanssa halusin ehdottomasti naimisiin. Hyvältä näyttikin hetken aikaa, kirjoittelimme rakkauskirjeitä toisillemme, kunnes Sami lemppasi minut. Koulusta oli löytynyt joku uusi. Nelivuotiaana en vielä kovin ollut ehtinyt altistua kulttuurini tavoille, mutta tiesin silti, mitä romanttinen rakkaus on, osasin kokea sitä, ja myös tuta sen loppumisen tuskan. Onko perimässämme romanttisen rakkauden koodi? Romanttisen rakkauden ilmiö löytyy(siirryt toiseen palveluun) lähes kaikista maailman kulttuureista. Samanlaisia kulttuuriuniversaaleja(siirryt toiseen palveluun) ovat tunnetun tutkimuksen(siirryt toiseen palveluun) mukaan muun muassa tuli, työkalut, rituaalit, musiikki, vitsit, konflikti, ja aikakäsitys. Ajatellaan, että tällaiset laajasti jaetut ominaisuudet voivat olla seurausta luonnonvalinnan tuottamasta adaptaatiosta. Mitä hyötyä romanttisesta rakkaudesta on voinut olla?